Land of Dreams?

Keskustelin tuossa joku aika sitten bulgarialaisen, mutta Amerikassa jo kymmenen vuotta asuneen pariskunnan kanssa tulevaisuudensuunnitelmista. He kysyivät toivoisinko voivani jäädä Amerikkaan asumaan ja hämmästyivät, kun sanoin jyrkästi että ei, itseasiassa en toivo. Tahdon taatusti takaisin Suomeen jossain vaiheessa.

He suhtautuivat asenteeseeni hieman samalla tavoin kuin monet suhtautuvat vapaaehtoisesti lapsettomiin: Mutta ethän sinä voi olla tosissasi, odotas vaan kunhan kotiudut tänne, niin kyllä se mieli muuttuu. Tämä on valtavien mahdollisuuksien maa jne.

Pieni pirulainen meni sisälleni, sillä kaikki kirkasotsaiselta patriotismilta haiskahtava ärsyttää minua itikan ininän lailla maasta riippumatta. Vastasin ylistykseen vähän liioitellulla äidinmaallisuudella, vaikken normaalisti suomalaisuutta sen kummemmin hehkutakaan. Sanoin, että pidän kyllä täällä olemisesta ja vuosi tai silleen täällä oleminen on jopa erittäin mukavaa ja avartavaa. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että näkee tämänkin maan elämää sisältäpäin. Mutta. Totesin myös, että tämä maa tuntuu monella tavoin jotenkin enemmän menneisyyteen jääneeltä, kuin Suomi. Suorastaan 80-lukulaiselta. Hieman nuhjuiselta, kaoottiselta ja jäsentymättömältä. Maalta, jossa pyörän tilalla on monessa kohtaa lonksuva nelikulmio. Sähkölampun tilalla kynttilä. Tarkoitan esimerkiksi asumisolosuhteita, terveystietoisuutta, luonnonsuojelua ja tietoyhteiskunnan tilaa. Ihmisoikeuksista puhumattakaan.

Bulgarialaiset todennäköisesti ymmärsivät pointtini ja sanoivat, että toki se on eri asia tulla Amerikkaan Suomen kaltaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta kuin heidän kotimaastaan. Ettei se vissiin tunnu samalla tavalla unelmien maalta ja paremmalta elämältä. Sanoin rehellisesti, että juuri niinhän se on, ei tunnu ei. Eikä edes millään pahalla. En vain ole Amerikkalaisesta yhteiskunnasta ja sen toimivuudesta toistaiseksi mitenkään henkeä salpaavan vaikuttunut. Monen asian selittämätön alkeellisuus ja brutaalius suorastaan ihmetyttää ja ärsyttää minua. Ihmisiä viedään kuin lahtipässiä narussa monissa asioissa, kuten politiikassa ja työelämässä. Terveydenhuoltokaan ei ole täällä perusihmisoikeus, vaan rikkaiden etuoikeus.

Saasteetkin ovat täällä paljon vakavampi ongelma kuin Suomessa ja tilanne tulee vielä tästäkin pahenemaan. Mutta myöntämisen ja rajujen vastatoimenpiteiden sijasta sitä koitetaan peitellä lähinnä kosmeettisilla teoilla sen sijaan että nostettaisiin kissa todella pöydälle. Täällä ei tee juurikaan mieli juoda jatkuvasti vettä kraanasta tai poimia marjoja suuhunsa suoraan metsästä. Se, että täällä ei juuri hyttysiä tai muita ”annoying” hyönteisiä näy, ei myöskään paljon ihmetytä sen jälkeen kun on lukenut Silent Spring -kirjan.

Myönsin myös, että Amerikan politiikan valtava korruptoituneisuus pelottaa minua. En voisi pitää unelmieni kotimaana maata, jossa valtaapitävät tekevät ihan mitä lystäävät, kenenkään mahtamatta sille mitään ja lait ja säännöt eivät koske kaikkia ihmisiä. En myöskään tahtoisi elää pitkiä aikoja elämästäni maassa, jota johtaa vajaaälyinen diktaattori, jota typerykset äänestävät ja jota rikkaat miehet sätkyttävät nukkenaan. Mielenosoittamisestakin voi muuten joutua täällä vankilaan, vaikka olisi vain sitä mieltä että sota ei ole kovin kiva juttu. Että se siitä sananvapaudesta ja vapaudesta ylipäätään.

Jälkikäteen tuli mieleen, että olen kuullut Suomessakin oikeistolaisväritteistä huutelua, jonka mukaan pitäisi ottaa enemmän mallia Amerikasta. Itse en ole siitä lainkaan samaa mieltä. Ei tämä nyt sentään niin unelmien maa ole.