Land of Dreams?

Keskustelin tuossa joku aika sitten bulgarialaisen, mutta Amerikassa jo kymmenen vuotta asuneen pariskunnan kanssa tulevaisuudensuunnitelmista. He kysyivät toivoisinko voivani jäädä Amerikkaan asumaan ja hämmästyivät, kun sanoin jyrkästi että ei, itseasiassa en toivo. Tahdon taatusti takaisin Suomeen jossain vaiheessa.

He suhtautuivat asenteeseeni hieman samalla tavoin kuin monet suhtautuvat vapaaehtoisesti lapsettomiin: Mutta ethän sinä voi olla tosissasi, odotas vaan kunhan kotiudut tänne, niin kyllä se mieli muuttuu. Tämä on valtavien mahdollisuuksien maa jne.

Pieni pirulainen meni sisälleni, sillä kaikki kirkasotsaiselta patriotismilta haiskahtava ärsyttää minua itikan ininän lailla maasta riippumatta. Vastasin ylistykseen vähän liioitellulla äidinmaallisuudella, vaikken normaalisti suomalaisuutta sen kummemmin hehkutakaan. Sanoin, että pidän kyllä täällä olemisesta ja vuosi tai silleen täällä oleminen on jopa erittäin mukavaa ja avartavaa. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että näkee tämänkin maan elämää sisältäpäin. Mutta. Totesin myös, että tämä maa tuntuu monella tavoin jotenkin enemmän menneisyyteen jääneeltä, kuin Suomi. Suorastaan 80-lukulaiselta. Hieman nuhjuiselta, kaoottiselta ja jäsentymättömältä. Maalta, jossa pyörän tilalla on monessa kohtaa lonksuva nelikulmio. Sähkölampun tilalla kynttilä. Tarkoitan esimerkiksi asumisolosuhteita, terveystietoisuutta, luonnonsuojelua ja tietoyhteiskunnan tilaa. Ihmisoikeuksista puhumattakaan.

Bulgarialaiset todennäköisesti ymmärsivät pointtini ja sanoivat, että toki se on eri asia tulla Amerikkaan Suomen kaltaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta kuin heidän kotimaastaan. Ettei se vissiin tunnu samalla tavalla unelmien maalta ja paremmalta elämältä. Sanoin rehellisesti, että juuri niinhän se on, ei tunnu ei. Eikä edes millään pahalla. En vain ole Amerikkalaisesta yhteiskunnasta ja sen toimivuudesta toistaiseksi mitenkään henkeä salpaavan vaikuttunut. Monen asian selittämätön alkeellisuus ja brutaalius suorastaan ihmetyttää ja ärsyttää minua. Ihmisiä viedään kuin lahtipässiä narussa monissa asioissa, kuten politiikassa ja työelämässä. Terveydenhuoltokaan ei ole täällä perusihmisoikeus, vaan rikkaiden etuoikeus.

Saasteetkin ovat täällä paljon vakavampi ongelma kuin Suomessa ja tilanne tulee vielä tästäkin pahenemaan. Mutta myöntämisen ja rajujen vastatoimenpiteiden sijasta sitä koitetaan peitellä lähinnä kosmeettisilla teoilla sen sijaan että nostettaisiin kissa todella pöydälle. Täällä ei tee juurikaan mieli juoda jatkuvasti vettä kraanasta tai poimia marjoja suuhunsa suoraan metsästä. Se, että täällä ei juuri hyttysiä tai muita ”annoying” hyönteisiä näy, ei myöskään paljon ihmetytä sen jälkeen kun on lukenut Silent Spring -kirjan.

Myönsin myös, että Amerikan politiikan valtava korruptoituneisuus pelottaa minua. En voisi pitää unelmieni kotimaana maata, jossa valtaapitävät tekevät ihan mitä lystäävät, kenenkään mahtamatta sille mitään ja lait ja säännöt eivät koske kaikkia ihmisiä. En myöskään tahtoisi elää pitkiä aikoja elämästäni maassa, jota johtaa vajaaälyinen diktaattori, jota typerykset äänestävät ja jota rikkaat miehet sätkyttävät nukkenaan. Mielenosoittamisestakin voi muuten joutua täällä vankilaan, vaikka olisi vain sitä mieltä että sota ei ole kovin kiva juttu. Että se siitä sananvapaudesta ja vapaudesta ylipäätään.

Jälkikäteen tuli mieleen, että olen kuullut Suomessakin oikeistolaisväritteistä huutelua, jonka mukaan pitäisi ottaa enemmän mallia Amerikasta. Itse en ole siitä lainkaan samaa mieltä. Ei tämä nyt sentään niin unelmien maa ole.

Rude customer servant

Menimme Jänismiehen kanssa kahville Statler-hotellin ylläpitämän hotellikoulun kahvilaan. Otimme kahvit ja laittaessani omaa mukiani tarjottimelle, Jänismies tyrkkäsi vahingossa kättäni niin, että kuumaa kahvia loiskahti kämmenselälleni. Päästin uikahduksen, mutta en polttanut itseäni sen pahemmin.

Tapaus sattui kahvilan kassaneidin silmien alla. Hänen reaktionsa oli aivan tyrmistyttävä. Tämän kiinalaisen neitokaisen silmät menivät pahansuopaan viiruun, huulet halveksuvalle myttyrälle. Hän nykäisi mielenosoituksellisesti jostain pyyheliinan käteensä naamallaan ilme ”mitä vittua te hänen tiskilleen tulette kahvia kaatelemaan”.  Pyyheliinaa hän ei tosin tarjonnut meille vaan piti sitä nyrkissään sen näköisenä, että jos pisarakin roiskahtaa hänen päälleen, niin saatte katua syntymäänne. Kahvia ei tosin kaatunut yhtään tiskille, vain kädelleni ja tarjottimelle. Ei ollut puhettakaan, että kassa olisi normaali-inhimilliseen tapaan kysäissyt, että satutinko itseni tai tarvitsetko pyyheliinoja, mikä olisi jopa pidättyväisen suomalaisen asiakaspalvelijan kohdalla taatusti ollut ihan normaali reaktio. Ainoastaan hyinen vittuuntunut tuijotus ohitsemme jatkui, kun maksoimme kahvimme. Neiti otti rahat, mutta ei kiittänyt eikä pukahtanut sanaakaan. Emme siis mekään, vaikka olin jo varautunut pyytämään vuolaasti anteeksi tumpelointiamme.

Paikassa usein syömässä käyvä Jänismies sanoi, että kyseinen kiinalaisneiti on aina päivästä riippumatta yhtä viehättävä asiakkaita kohtaan. Kenenkään mieliala ei ainakaan parane yhtään tämän kassamonsterin kanssa asioidessa, niin kuin monien kahviloiden hyvinkin kekseliästä läppää heittävien kassojen ja tarjoilijoiden ansiosta usein tapahtuu.

Siellä tämä asiakaspalvelun musta aurinko vaan istuu naama norsunvitulla ja tervehdyksistä tai mistään alkeellisimpaankaan etikettiin kuuluvasta small talkista ei ole puhettakaan. On tosiaan tainnut uravalinta sattua hänelläkin täysin nappiin maassa, jossa JOKAINEN muu kassahenkilö aina vähintäänkin tervehtii ja kiittää, samoin kuin me itse teemme joka kerta kun jonkun kanssa asioimme.

Weird Library

Ithacan keskustassa sijaitseva Tompkins County Library on mukava paikka. Ilmastoitu, miellyttävän näköinen rakennus joka tarjoaa lukijoille paljon kiintoisia kirjoja, vaikka kitkuttaakin ilmeisen kireällä budjetilla. Kirjasto ei toimi täällä ihan samalla logiikalla kuin Suomessa. Sinne nimittäin haetaan ja otetaan porukkaa palkattomaan vapaaehtoistyöhön, enkä osaa sanoa kuinka iso osa henkilökunnasta lienee tällaisia palkattomia harjoittelijoita. Naamat ainakin vaihtuvat usein. Siis ilmeisesti sinne kalastellaan ihan oikeita palkattomia harjoittelijoita, joille ei makseta mitään, ei edes työllistämistukea. Työn ilo ja kokemus ovat sitten vissiin ainoa mitä vastalahjaksi saa, jos olen oikein ymmärtänyt.

Kirjasto on niin köyhä, että sisääntuloaulassa on kerjuulaatikko, johon voi laittaa avustuksensa.

Myöskään lainaustoiminta ei suju ihan niin järjen mukaan kuin mitä Suomen kirjastoissa töissä ollut kuvittelisi. Johtuu ehkä työvoimapulasta, mutta kun palautat kirjan tiskille, se ei suinkaan palaudu konkereettisesti, vaan viedään takahuoneeseen jonottamaan sitä hetkeä, että jollakulla on aikaa palauttaa se. Vasta takahuoneessa tehdään tämä Suomessa noin sekunnin kestävä ti-kling palautusskannaus. Kirja voi näkyä tiedoissasi ja olla palautumatta jopa kolme päivää. Sakkoa siitä ei silti mene, jos se on tuotu sisälle eräpäivänä.

Olin menettää hermoni eräänä päivänä tingatessani tiskillä uudelleen lainaan kirjoja joiden eräpäivä oli silloin. Olisin siis palauttanut kirjan ja ottanut sen saman tien uudestaan lainaan. Sillai samalla tavoin kun voit Suomessa lainata kirjaa vaikka ikuisuuden jos siitä ei ole varauksia. Meillä vallitsi työntekijän kanssa tila ”huge misunderstood”, kun en kerta kaikkiaan ymmärtänyt miksi hän jankkasi ettei voi antaa kirjaa uudelleen lainaan, kun se on ”renewing” eikä borrowing. Teki mieli tiuskaista, että kyllä minä nyt helvetti soikoon sentään varsinaisen lainaamisen ja pelkän uusinnan eron tajuan.

Lopulta mulle meni jakeluun, että he eivät tosiaankaan voi antaa kirjaa uudelleen lainaan samalle henkilölle suoraan tiskiltä, vaan heidän tosiaan pitää monimutkaisesti kierrättää se takahuoneen jonon kautta ja viedä hyllyyn ja VASTA SITTEN kirjan voi noutaa uudelleen. Sanonko, miten syvältä kaivetulta tuo yltiöhankala käytäntö tuntuu informaatioyhteiskunnan kasvatista. Jotain tärkeää kirjaa voi siis joutua odottelemaan takaisin sen kolme-neljä päivää.

Nää on taas näitä maassa maan tavalla juttuja, joihin kaipaisi ankarasti asiantuntijan konsultaatiota.

Smells like a Skunk´s spirit

Jänismiehen työkaveri E. kertoi syömässä ollessamme, että kun hän oli lähtenyt myöhään yöllä työpaikaltaan ja avannut ulko-oven vauhdilla, sen edessä oli odottanut yllättynyt haisunäätä. Yllätys oli ollut molemminpuolinen ja sen osapuolet olivat kuulema jähmettyneet sarjakuvamaisesti paikalleen pohtimaan seuraavien sekuntien viisainta siirtoa. Haisunäätä oli ollut armelias ja häipynyt yöhön spruittaamatta kuuluisaa hajustettaan E:n päälle. Skunkin haju kuulema muistuttaa palaneen kumin käryä ja se voi täälläpäin aina silloin tällöin häilähtää nenään jostain pusikosta.

Olimme sitten viime viikonloppuna myöhään yöllä käymässä Wegmansilla ja menimme ostostemme kanssa autoon. Lähtiessämme ajamaan parkkipaikalta, näin ikkunasta ulos katsoessani kuinka kanssamme yhtä aikaa liikkeelle lähti valkoinen pörheähäntäinen otus. Vähän selkä köyryssä, näätämäisesti hipsuttaen. Aivojeni luonto-ohjelmien kouluttama tunnistuskeskus sai minut huutamaan Jänismiehelle, että ”kato, kato, kato se on skunkki.”

Ei varmaan oo, Jänismies sanoi ajaessamme hetken matkaa valkoisen pörröhäntäisen hissuttelijan perässä. -Koska se on selästä ihan valkoinen ja skunkit on raidallisia.

Mutta kun se oli skunkin muotoinen ja skunkilla tavalla skunkkimainen. On se skunkki, vänkäsin vaikka tiedänkin miltä vähintään sarjakuvien raitaskunkit näyttävät.

Seurasimme autolla hiljaa perässä liruttaen, kun otus katosi Wegmansin ohi kulkevan joen rantaheinikkoon. Se oli hyvin valkoinen. Heti kotona menin nettiin tarkistamaan ja sain todeta olleeni oikeassa. Skunkeista on useita värimuunnoksia, jopa albiinoja! Nih.