Ithaca Falls

Ithacan vesiputousten kruununjalokivi ja ylpeys ovat näyttävät Ithacan putoukset. Niille pääsee East Fall Streetin ja Lake Streetin risteyksen kohdalta, kaupungista päin tultaessa juuri ennen siltaa. Penkereessä on maamerkkinä suuri putkenaukko, jonka luulen liittyvän jollain tavalla mäen päällä olevaan, hylättyyn asetehtaaseen.

Putoukset onnistuvat tekemään vaikutuksen joka kerta kun niitä tulee lähdettyä katsomaan. Ihmisten pöyristyttävästä välinpitämättömyydestä luonnonihmeitä kohtaan kertoo paljon se, että näiden mahtavien putousten partaalle rakennettiin aikoinaan asetehdas, jonka  miehet harjoitusammunnoillaan saastuttivat koko putouksen pohjan lyijyllä. Tehtaan mentyä konkurssiin, aluetta on siivottu lyijystä aika mielipuolisten kustannusten edestä.

Putouksen ulkoasu muuttuu viehättävällä tavalla eri olosuhteissa. Keväällä putouksen ympäristö on todella karun näköistä, kun aurinko porottaa kuolleenharmaille rotkonseinämille. Korkeintaan joku haukka leijaa putousten yllä saalistamassa. Pakahduttavilla helteillä putous on aivan ihana jättimäinen tuuletin, jonka katveessa voi nauttia auringon paahtamalle iholle laskeutuvasta vesihunnusta. Rannoilla voi nähdä juomaan tulevia pesukarhuja tai rantamatalikossa sitkeästi päivystävän sinihaikaran. Pääsimmepä kerran ihastelemaan “Robinsonin ja Perjantain” vastarannalla järjestämää primitiivistä musiikkiesitystäkin, jossa herra “Perjantai” soitteli rumpusooloja puupalikoilla, luurangonlaihan “Robinsonin” koittaessa pitää hymyään pyllyssä. Kerran näin erään pukuun ja kravattiin sonnustautuneen miehen istuvan ainakin tunnin meditoimassa lootusistunnassa putouksen partaalla.

Syksyisenä kuumankosteana yönä putous voi olla usvan peittämä kummitusputous, jonne hiipijöitä vähintäänkin jännittää, etenkin jos sieltä kuuluu karmaisevaa ulinaa. Edellisenä talvena putouksille muodostui puolestaan jäämyrskyn jälkeen ihmeellinen kimaltava jäämaailma, jota olisi voinut kuvata loputtomiin, elleivät sormet olisi menneet aika äkkiä tunnottomiksi. Tänä talvena taas pääsin kovien pakkasten ansiosta näkemään sen ihmeen, että putoukset olivat umpijäässä.

Ithacan putoukset ovat sormijärvillä matkaileville ihan ehdoton käyntikohhde. Sinne kannattaa ottaa hyvät eväät ja piknikviltti mukaan.

Taughannock Falls

Ithacan lähimaaston pisin rotko ja korkein putous on Ulysseksen alueella sijaitseva Taughannock Falls. Putous on korkeudeltaan 66 metriä ja yksi korkeimmista kalliovuorten itäpuolella, Niagaraakin korkeampi. Rotko ei ole jääkauden aikaansaannosta, vaan vesivirrat ovat kovertaneet sen kalkkikiviseinämien keskelle.

Putousten juurelle pääsee helppokulkuista kävelytietä pitkin ja se on suosittu käyntikohde. Kesäisin ihmiset kahlailevat pitkin rotkonpohjaa ja uivat veden kovertamissa matalissa altaissa.  Itse putouksessa ei kivivyöryvaaran takia saa uida, mutta jotkut uivat kuitenkin ja vartijat käyvät tiuhaan hätistelemässä porukkaa pois altaasta. Itseä ei uiminen siellä ole innostanut, sillä hapertuvilta kallioilta ropisee tavaraa veteen tasaisin väliajoin. Seinämältä romahtaneen kivivyöryn alle on jäänyt kertaalleen joku itsesuojeluvaistoton perhekin (yksi kuoli, muut loukkaantuivat vakavasti), jonka oli pitänyt välttämättä päästä tiirailemaan putousta ihan vierestä.

Kovilla helteillä rotkonpohja sitten kuivuu kokonaan ja putouksen jo muutenkin kapea vesisuihku muuttuu tuskin näkyväksi kissinliruksi. Veden virtausta säädellään kesäisin patoluukuilla.

Reitti on auki myös talvella, jolloin amfiteatterimaisella rotkonperukalla oleva putous muodostaa hienon jääseinämän. Mikäli talvella putouksessa on yhtään virtausta, valokuvaaminen on melkein mahdotonta ja vähintäänkin epämiellyttävää. Jäätävä vesisumu peittää kameran linssin hetkessä ja sormet muuttuvat hetkessä kalikaksi. Syksyllä puolestaan saa hyvin maalauksellisia kuvia, kun rotkonreunamien puut leimuavat komeissa ruskaväreissä.

Putoukset voi myös kiertää sen reunamilla metsissä mutkittelevaa kävelyreittiä pitkin. Putousten oikealla seinämällä on leirintäalue ja putouksen kuvaamiselle otollinen näköalapaikka. Putousten yläpuolella olevan maljamaisen laakson yli kulkee silta ja olen usein pohtinut mahtaisiko jostain peräti päästä sinne alas. Yhtään ihmistä en ole siellä nähnyt, joten tuskinpa lienee muita vaihtoehtoja kuin seinäkiipeileminen. Olen tosin jostain lukenut, että olisi siellä putousten ylpäässä joku hurja käynyt istumassa ja heiluttelemassa reunan yli varpaitaan. Toisella puolen siltaa ovat sitten Taughannokin ylemmät putoukset, joissa vesi putoaa jyrkästi kivikirnuun.

Taughannock Creek laskee Cayugajärveen, jonka rannalla on suuri puisto. Siellä uiminenkin on ihan luvallista. Puiston pääsymaksu on kesäisin 7 dollaria per auto, joten sinne kannattaa mieluummin pyöräillä tai jättää auto näköalatasanteelle ja kävellä.

Tinkers Falls

Talvella vesiputouksista ei ehkä saa irti niin paljoa kuin kesällä, mutta on niissä oma kalsea viehätyksensä. Etenkin putouksen reunamiin kertyvät jäämuodostelmat ovat kiinnostavia ja tuovat mieleen tippukiviluolien stalaktiitit. Isojen ja runsasvetisten putousten äärellä olo käy sietämättömäksi muutamassa minuutissa hyytävän jääveden ansiosta, mutta pienet putoukset ovat somia kuin jäälohikäärmeiden kidat.

Bongasin täkäläisiä vesiputouksia esittelevästä opaskirjastani “200 Waterfalls in Central & Western New York“  uuden putouksen hieman lähialueita kauempaa. Putouksen nimi on Tinkers Falls ja se sijaitsee Cortland Countyn alueella, Labrador Pondin lähellä. Putous on yksi Onondaga Trailin nähtävyyksiä ja levähdyspaikkoja.

Kesällä putouksen erityispiirteisiin kuuluu se, että putouksen taakse voi kävellä ällistelemään. Mikä hauska erikoisefekti se onkaan valokuvaamista ajatellen! Näin talvella matka sen sijaan tyssäsi heti putousten juurelle, jonne oli putoillut runsaasti puunrunkoja ja muuta ryönää. Paikkaa  oli mainostettu yhtenä parhaimmista talviputouksista, mutta minun mielestäni se oli kyllä aika rutakko. Putouksen takaiselle kielekkeelle ei hankalan päästävyyden ja isojen jääpuikkojen takia uskaltanut edes mennä urheilemaan. Kiipesimme sen sijaan jyrkkää vasemmanpuoleista rinnettä pitkin putousten päälle, mitä en välttämättä suosittele. Kannattaa mennä mieluummin suoraan tieltä alkavaa polkua pitkin, vaikka sekin oli ihan tarpeeksi hankala, kapea ja liukas sekä rinne sen verran jyrkkä, että sitä pudotessaan voi hyvinkin teloa itsensä. Sai siitä lumessa kiipeämisestä kuitenkin ihan kivat adrenaliinit vereensä.

Putouksen päältä oli erittäin kivat näkymät ja olen kyllä sitä mieltä, että alueelle täytyy palata uudelleen lumien sulettua. Voisipa vaeltaa samalla pätkän Onondaga-trailiakin.

Sweedler Preserve & Lick Brook

Aurinkoisen lauantaiaamun “mihinkäs uuteen paikkaan työntäisimme uteliaat nenämme tänään” -rutiinigoogletus sai minut huomaamaan, että aika monessa paikkaa Ithacan lähimaastossa on tullut käytyä, mutta löytyihän sieltä sittenkin vielä kiintoisa pätkä Finger Lakes Trailia, nimeltään Sweedler Preserve & Lick Brook.

Kyseiseen paikkaan on hyvin helppo löytää ja se on yhtä lailla käymisen arvoinen, kuin tunnetummatkin rotkot.

Ithacasta lähdetään ajamaan tietä numero 13 etelään päin, kunnes saavutaan Buttermilk Fallsin risteykseen. Siitä heti seuraava vasemmalle lähtevä tie on nimeltään Sand Bank Road. Sitä ajetaan Town Line Roadin oikealle lähtevään risteykseen ja heti risteyksen jälkeen, ennen siltaa voi jättää auton parkkiin tienviereen. Varsinainen polku lähtee sillankorvalta heti oikealle ja kulkee alas pitkin rotkonreunaa. Täkäläiset liioittelevat 1,3 mailin mittaista reittiä vaativana jyrkkine laskuine ja takaisin nousuineen vaativaksi, mutta eipä tuo nyt niin mainittavasti henkeen ottanut.

Rotkolla on lempinimi “Lost Gorge”. 1800-luvulla se on ollut suosittu piknikpaikka, mutta polunvarteen laaditun esitteen mukaan ilmeisesti sen jälkeen unohtunut ihmisten mielistä. Alue on ostettu osaksi Finger Lakes Trailia sen yksityisomistaneilta Sweedlereiltä vuonna 1993.

Reitillä on kolme suurempaa putousta ja useita pienempiä. Korkein niistä on jotakuinkin 30 metriä ja se yllätti meidät näyttävyydellään. Näkymää voi kurkkia aitaamattomalta rotkonreunalta jos huimaukselta uskaltaa. Talvisesta kuvasta rotkon syvyysvaikutelma ei edes kovin hyvin erotu. Erikoisuutena kallion seinämältä lehahti siivilleen kaljupäinen kalkkunakorppikotka, jonka lajimääritykseen päädyimme vasta zuumailtuamme kotona kuvaa ja huomattuamme että linnulla on ruma ja kalju helakanpunainen pää!

Vaikutti vahvasti siltä, että kesällä putouksen juurelle jopa pääsee rämpimään poluntapaista ja kahlaamalla itse puroa pitkin, mutta talvella olosuhteet olivat moiseen seikkailuun  liian arveluttavat: Polun lähtökohdassa roikkui talvella varoittavia isoja jääpuikkohampaita sulamassa. Rotkon reunoilla oli muuten kylttejä joiden mukaan kiipeilyyn tarvitaan lupa jostain, mikä sai meidät ihmettelemään tarkoitettiinko sillä vain “tavallista” rönyämiskiipeilyä vai peräti suoraa seinäkiipeilyä (!) rotkon seinämiä pitkin. Näkymät lähiseudulle olivat muuten myös tuosta samasta kohtaa hulppeat.

Kakkosputousta onnistuimme kurkkimaan vain siitä kohti, mistä se lähti putoamaan pystysuoraan alaspäin. Kuvaa ottaessani ja kallionreunalla kasvavaa tukevaa puunrunkoa halaillessani, ikävöin kummasti kiipeilyvaljaitani. Alimmat putoukset olivat sen sijaan käden ulottuvilla ja myöskin katsastamisen arvoiset. Varjoisessa rotkossa oli vielä runsaasti sulamatonta jäätä ja sohjoa, mutta kesällä se on taatusti viehättävä piknikpaikka.

Luin eräästä blogista jutun, joka sai minut iloiseksi. Polulla voi kuulema nähdä kesällä punatäpläsalamantereita, eli juurikin niitä suloisia pieniä oransseja liskoja, jollaisen kohtasin Adirondackin reissullamme. Minä haluaisin NIIN nähdä sellaisen uudestaan!

Surullista alueessa sen sijaan on se, että se oli taannoin tunnusomaisesti muuttohaukan (peregrine falcon) metsästysaluetta. Muuttohaukat ovat kuitenkin käyneet nykypäivänä uhanalaisiksi hövelisti(!) kylvettyjen hyönteismyrkkyjen ansiosta. Luulen (ja toivon), että olen nähnyt edes muutaman sellaisen, tai ainakin jonkun haukkalajikkeen liitelevän korkealla Ithacan yllä.

edit: Olemme käyneet paikassa niin talvella kuin kesälläkin, kuten kuvista näkyy. Rotkon reunamilla ja alimman putouksen tienoilla tosiaan liikuskelee pieniä punatäpläsalamanterin poikasia eli eftejä, joten askeleitaan sietää varoa ja katsella metsänpohjaa oranssien pikku kaunokaisten toivossa, etenkin sateiden jälkeen.