Museum of the Eart, Ithaca NY

Jos sattuu olemaan paleontologiasta kiinnostunut, niin Ithacasta löytyy monenmoisia fossiileja ja muinaiseliöitä esittelevä, pienehkö museo nimeltä Museum of the Earth.  Se sijaitsee osoitteessa 1259 Trumansburg Road/Route 96 ja on auki joka päivä 10(11)-17. Aikuisille pääsylippu maksaa 8 dollaria.

Museossa on kompakti kokoelma kaiken maailman fossillinilviäisiä, muinaiskaloja, selkärankaisten luita, sekä  puolikkaan hallin täyttävä mammutin ranko. Nähtävää ei luonnollisesti ole mitenkään valtavasti verrattuna isojen kaupunkien museoihin, mutta kyllä siellä tunti pari voi hyvinkin vierähtää. Fossiilien lisäksi tarjolla on opetusvideoita ja interaktiivisia (paina tästä ja ihmettele) paneeleja. Paikka on samalla myös paleontologisen tutkimuksen instituutti ja siellä työskennellään vierailijoiden nähden vitriinimäisissä työhuoneissa.

Museossa järjestetään aktiivisesti kaikenlaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Lapsille löytyy erityisiä tapahtumia sekä “workshoppeja” ja korvausta vastaan voi esimerkiksi viettää jännän museoyön taskulamppukierroksineen ja makuupussissa nukkumisineen. Melkein jo käy täkäläisiä ipanoita kateeksi. Hitsi, että olisinkin pienenä osannut arvostaa yötä  fossiilimuseossa, -olisin varmaan nyrjähtänyt innosta.

Parhaillaan museossa on menneillään heinäkuun alkuun jatkuva  työnäyttely, jossa taiteilija John Gurche  ahertaa vierailijoiden nähden. Hän valmistaa aidon kokoisia esi-ihmisten mallinukkeja ja luennoi vierailijoille, kuinka vitriineihin näytille laitettavat apinaihmiset tehdään.

Museon krääsäshoppia ei kannata unohtaa, jos sattuu tykkäämään dinopehmoleluista ja sen sellaisesta. Pihalla  vaaniskelee Museon maskotti, veikeä metallinen teropodi-näköispatsas, joka on mitä otollisin taustamateriaali “OMG-terävähampainen saurus koputtaa minua olkapäälle” -kuvaotoksiin.

Tinkers Falls

Talvella vesiputouksista ei ehkä saa irti niin paljoa kuin kesällä, mutta on niissä oma kalsea viehätyksensä. Etenkin putouksen reunamiin kertyvät jäämuodostelmat ovat kiinnostavia ja tuovat mieleen tippukiviluolien stalaktiitit. Isojen ja runsasvetisten putousten äärellä olo käy sietämättömäksi muutamassa minuutissa hyytävän jääveden ansiosta, mutta pienet putoukset ovat somia kuin jäälohikäärmeiden kidat.

Bongasin täkäläisiä vesiputouksia esittelevästä opaskirjastani “200 Waterfalls in Central & Western New York“  uuden putouksen hieman lähialueita kauempaa. Putouksen nimi on Tinkers Falls ja se sijaitsee Cortland Countyn alueella, Labrador Pondin lähellä. Putous on yksi Onondaga Trailin nähtävyyksiä ja levähdyspaikkoja.

Kesällä putouksen erityispiirteisiin kuuluu se, että putouksen taakse voi kävellä ällistelemään. Mikä hauska erikoisefekti se onkaan valokuvaamista ajatellen! Näin talvella matka sen sijaan tyssäsi heti putousten juurelle, jonne oli putoillut runsaasti puunrunkoja ja muuta ryönää. Paikkaa  oli mainostettu yhtenä parhaimmista talviputouksista, mutta minun mielestäni se oli kyllä aika rutakko. Putouksen takaiselle kielekkeelle ei hankalan päästävyyden ja isojen jääpuikkojen takia uskaltanut edes mennä urheilemaan. Kiipesimme sen sijaan jyrkkää vasemmanpuoleista rinnettä pitkin putousten päälle, mitä en välttämättä suosittele. Kannattaa mennä mieluummin suoraan tieltä alkavaa polkua pitkin, vaikka sekin oli ihan tarpeeksi hankala, kapea ja liukas sekä rinne sen verran jyrkkä, että sitä pudotessaan voi hyvinkin teloa itsensä. Sai siitä lumessa kiipeämisestä kuitenkin ihan kivat adrenaliinit vereensä.

Putouksen päältä oli erittäin kivat näkymät ja olen kyllä sitä mieltä, että alueelle täytyy palata uudelleen lumien sulettua. Voisipa vaeltaa samalla pätkän Onondaga-trailiakin.

Sweedler Preserve & Lick Brook

Aurinkoisen lauantaiaamun “mihinkäs uuteen paikkaan työntäisimme uteliaat nenämme tänään” -rutiinigoogletus sai minut huomaamaan, että aika monessa paikkaa Ithacan lähimaastossa on tullut käytyä, mutta löytyihän sieltä sittenkin vielä kiintoisa pätkä Finger Lakes Trailia, nimeltään Sweedler Preserve & Lick Brook.

Kyseiseen paikkaan on hyvin helppo löytää ja se on yhtä lailla käymisen arvoinen, kuin tunnetummatkin rotkot.

Ithacasta lähdetään ajamaan tietä numero 13 etelään päin, kunnes saavutaan Buttermilk Fallsin risteykseen. Siitä heti seuraava vasemmalle lähtevä tie on nimeltään Sand Bank Road. Sitä ajetaan Town Line Roadin oikealle lähtevään risteykseen ja heti risteyksen jälkeen, ennen siltaa voi jättää auton parkkiin tienviereen. Varsinainen polku lähtee sillankorvalta heti oikealle ja kulkee alas pitkin rotkonreunaa. Täkäläiset liioittelevat 1,3 mailin mittaista reittiä vaativana jyrkkine laskuine ja takaisin nousuineen vaativaksi, mutta eipä tuo nyt niin mainittavasti henkeen ottanut.

Rotkolla on lempinimi “Lost Gorge”. 1800-luvulla se on ollut suosittu piknikpaikka, mutta polunvarteen laaditun esitteen mukaan ilmeisesti sen jälkeen unohtunut ihmisten mielistä. Alue on ostettu osaksi Finger Lakes Trailia sen yksityisomistaneilta Sweedlereiltä vuonna 1993.

Reitillä on kolme suurempaa putousta ja useita pienempiä. Korkein niistä on jotakuinkin 30 metriä ja se yllätti meidät näyttävyydellään. Näkymää voi kurkkia aitaamattomalta rotkonreunalta jos huimaukselta uskaltaa. Talvisesta kuvasta rotkon syvyysvaikutelma ei edes kovin hyvin erotu. Erikoisuutena kallion seinämältä lehahti siivilleen kaljupäinen kalkkunakorppikotka, jonka lajimääritykseen päädyimme vasta zuumailtuamme kotona kuvaa ja huomattuamme että linnulla on ruma ja kalju helakanpunainen pää!

Vaikutti vahvasti siltä, että kesällä putouksen juurelle jopa pääsee rämpimään poluntapaista ja kahlaamalla itse puroa pitkin, mutta talvella olosuhteet olivat moiseen seikkailuun  liian arveluttavat: Polun lähtökohdassa roikkui talvella varoittavia isoja jääpuikkohampaita sulamassa. Rotkon reunoilla oli muuten kylttejä joiden mukaan kiipeilyyn tarvitaan lupa jostain, mikä sai meidät ihmettelemään tarkoitettiinko sillä vain “tavallista” rönyämiskiipeilyä vai peräti suoraa seinäkiipeilyä (!) rotkon seinämiä pitkin. Näkymät lähiseudulle olivat muuten myös tuosta samasta kohtaa hulppeat.

Kakkosputousta onnistuimme kurkkimaan vain siitä kohti, mistä se lähti putoamaan pystysuoraan alaspäin. Kuvaa ottaessani ja kallionreunalla kasvavaa tukevaa puunrunkoa halaillessani, ikävöin kummasti kiipeilyvaljaitani. Alimmat putoukset olivat sen sijaan käden ulottuvilla ja myöskin katsastamisen arvoiset. Varjoisessa rotkossa oli vielä runsaasti sulamatonta jäätä ja sohjoa, mutta kesällä se on taatusti viehättävä piknikpaikka.

Luin eräästä blogista jutun, joka sai minut iloiseksi. Polulla voi kuulema nähdä kesällä punatäpläsalamantereita, eli juurikin niitä suloisia pieniä oransseja liskoja, jollaisen kohtasin Adirondackin reissullamme. Minä haluaisin NIIN nähdä sellaisen uudestaan!

Surullista alueessa sen sijaan on se, että se oli taannoin tunnusomaisesti muuttohaukan (peregrine falcon) metsästysaluetta. Muuttohaukat ovat kuitenkin käyneet nykypäivänä uhanalaisiksi hövelisti(!) kylvettyjen hyönteismyrkkyjen ansiosta. Luulen (ja toivon), että olen nähnyt edes muutaman sellaisen, tai ainakin jonkun haukkalajikkeen liitelevän korkealla Ithacan yllä.

edit: Olemme käyneet paikassa niin talvella kuin kesälläkin, kuten kuvista näkyy. Rotkon reunamilla ja alimman putouksen tienoilla tosiaan liikuskelee pieniä punatäpläsalamanterin poikasia eli eftejä, joten askeleitaan sietää varoa ja katsella metsänpohjaa oranssien pikku kaunokaisten toivossa, etenkin sateiden jälkeen.