Treman Lake, Ithaca

Ithacasta paljastui meille eräs “piilossa” oleva, vuonna 1930 tehty tekojärvi vasta viime syksynä. Verkossa ei järven sijainnista paljon huudella (tai sitten en vaan osaa etsiä jenkkilogiikalla), joten sen löytäminen ei ole mikään itsestäänselvyys. Mutta se on kiva paikka ja useimmiten hyvin rauhallinen.

Erittäin näkyvällä paikalla sijaitsevan ja helposti löydettävissä olevan Buttermilk Falls -reitistön takaa jatkuu polku (Bear Trail) leirintäalueelle ja  Treman Lake – nimiselle tekojärvelle asti. Leirintäalueen parkkipaikalle asti pääsee toki autollakin joko yhdistelmää Stone Quarey Road & W. King Road tai sitten Sandbank Road& W.King Road -käyttäen, mutta kesäaikaan kannattaa tietenkin reippailla mieluummin auki olevaa idyllistä rotkopolkua pitkin.

Leirintäalueen takaa kulkee virtaavan joen yli (kyllä, autolla ajetaan matalassa vedessä) menevä tie, joka päätyy piknikpaikalle. Piknikpaikan ohi menemällä edessä aukeavat ensin Treman Lake Fallsit. Niiden yli kulkee vain kesäaikaan auki oleva silta, joka johtaa rakenteiltaan kiinanmuurimaiselle korkealle padolle. Kävimme toki talvellakin pyörähtämässä padolla asti ja kiipesimme “ANKARASTI KIELLETTYY” -kylttien yli, mutta polku on tosiaan turhan liukas ja vaikeakulkuinen, että sinne kannattaisi sen pidemmälle mennä luistelemaan.

Padon reunalta aukeavat kivat näkymät tekojärvelle, jossa soutelee paljon sorsia ja hanhia. Ruska on eritoten kaunis tällä alueella. Padolla näkee usein myös ihmisiä kalassa. Padon harjanteen yli k’äpyttelemällä pääsee järven rantaa seurailevalle metsäpolulle, jolla tulee heti vastaan kiva näköalajyrkänne. Siellä on lupsakkaa istua kesällä ja ihastella  ympärillä pörrääviä “darteja”, rubiininpunaisia pieniä sudenkorentoja. Noita punaisia sudareita en muuten ole muualla Ithacassa nähnyt ainuttakaan kertaa, joten mieluisa yllätys sekin. Connecticutissa ja Long Islandilla käydessäni sen sijaan paljonkin.

Polku tekee luupin järven ympäri ja järven päästä on vielä mahdollista jatkaa rotkonpohjaa pitkin kävellen pienehköille piiloputouksille. Kävellessämme siellä syksyllä, edellämme kulkevat ihmiset riisutuivat yhtäkkiä täysin alasti ja menivät meistä tuon taivaallista välittämättä uimaan putouksen altaaseen. Meillä oli molemmilla varmaan hetken aikaa (amerikka on selvästi aivopessyt meitä huomaamatta!) naamoillamme Pulttiboisin nuorisopastori Leon ilme, kun häveliäästi poistuimme paikalta ja tun simme itsemme tirkistelijöiksi. Hetken päästä tosin olimme jo sitä mieltä, että mahtavia tyyppejä – meidänkin täytyy kokeilla seuraavana kesänä kunhan vedet hiukan lämpeävät. Ja mikä paikka tuo salaputous olisikaan joillekin eteerisille aamunkoitossa otetuille usvakuville kylpevine vedenneitoineen tai näkkeineen… Hmmmm!  Löytyisiköhän jostain vihreää, Jänismiehelle sopivaa peruukkia!

Bud Brook, Dryden

Cornellin yliopiston ylläpitämässä vaelluspaikkojen tietokannassa oli jotain tarkemmin määrittelemättä hämminkiä tänään. Suuresti arvostamiani ja reissujen suunnittelussa avuksi olleita sivuja ei yhtäkkiä enää löytynytkään edes cachella eikä WebArchivella.  Jos nämä sivut nyt poistuvat netistä, en ihan heti anna itselleni anteeksi, etten ottanut niistä sivukaappausta. Sivuilla nimittäin olivat sijainteineen ja luonnehdintoineen kaikki mahdolliset näkemisen arvoiset rotkot, kävelypolut, putoukset, metsät ja luonnoalueet Cayuga-järven liepeillä ja lähimaastossa.

Vastaavaa kattavaa kartastoa ei löydy netistä mistään. Valta-aseman verkossa ottanut, suuresti inhoamani trails.com toki tarjoaa palvelujaan maksusta, jos tiedät mitä haet, mutta en koskisi siihen palveluun puhtaasta periaatteestakaan. Heti kun yrität kirjautumista, sivusto vinkuu ahneesti visakorttiasi. Minusta luonnonpaikkojen sijaintitiedot, eivätkä kartat saa olla vain maksullisia. Epäilyni ja ärtymykseni trailcomia kohtaan on kasvanut sitä mukaa, kun netistä on kadonnut tai google-hauissa syrjäytynyt tavallisten ihmisten pitämiä paikkaesittelyjä ja etenkin karttoja. Jos tuo yksi maksullinen sivusto on niiden kadon takana, niin minua ainakin suututtaa niin että savu korvista nousee.

Sain ostamastani (huom. ostamastani) 20Waterfalls in Central & Western New York -kirjasta vihjeen Bud Brook Falls -nimisestä valelluspolusta Drydenissä. Kerrotaan nyt tässä ilmaiseksi, että paikka löytyy lähtemällä Drydenistä tielle 38, kääntymällä siltä heti ensimmäisestä risteyksestä vasemmalle Keith Lanelle ja Keith Lanelta oikealle, County Highway 157:lle, joka tunnetaan myös nimellä East Lake Road. East Lake Road liruttaa Dryden Laken ohi itäpuolelta ja tien vasemmalta puolelta, heti ennen taloa numero 539 lähtee pellon poikki kulkeva kävelypolku, joka on merkitty Finger Lakes Trailin tolpilla. Auton joutuu tosin viemään parkkiin kauemmas (talon kulmalle ei saa parkkeerata, vaikka opaskirjassa niin väitettiin), jokseenkin noin puolen kilometrin päässä vasemmalla olevalle pienelle parkkipaikalle (mahtuu noin 3 autoa), jonka kohdalta lähtee niin ikään Finger Lakes Trail-kylteillä varustettu metsätie, joka kaartaa pienen rämeikön ympäri lähelle Bud Brook Trailin alkukohtaa.

Kävellessämme takaisin talon 539 luo, ihastelimme laitumella siestaa vetäviä jättikokoisia mulleja ja  talon takapihalla tepastelevia kolmea hilpeää alpakkaa, jotka tulivat meidät havaittuaan elvistelemään aitansa viereen. Mitä lystikkäitä otuksia. Yksi näytteli hullunkurisia hampaitaan ja nousi oikein takajaloilleen, tehdäkseen meille selväksi kuka on laitumen kingi!

Polku lähti menemään talon pohjoispuolelta, hevoslaitumen ohi ja pellon poikki kohti suoraan idässä nousevaa jyrkkää kukkulaa. Kukkulalle kapuaminen nosti hien kunnolla pintaan ja sen laelta oli  raikkaan sinivalkoiset maalaisnäkymät kumpuileville lähiseuduille. Bud Brookille päästäkseen kukkulalta täytyy sitten tulla sen toista sivustaa alas ja laskeutua puronvarteen. Pienet  putoukset löytyvät menemällä puroa alavirtaan, eli oikealle.

Me ylitimme puron ja jatkoimme Finger Lakes Trailia eteenpäin. Polku kulkee metsässä ja sen varrella on näköalapaikka laakeille niityille, jossa kyltin mukaan voi nähdä peuroja, skunkkeja, korppikotkia ym. kesäaikaan. Eläintrafiikki metsässä näytti olevan talvellakin aika vilkasta ja ylitimme useita eläinpolkuja, jotka oli tikattu täyteen sorkan ja tassunpainalluksia.

Koska emme halunneet palata takaisin omia jälkiämme, jatkoimme Finger Lakes Treiliä melkoisen pätkän pitkin metsää ja suunnittuamme GPS:llä autonjättöpaikan olevan melko lähellä, lähdimme oikaisemaan ryteikköisen metsän halki.  Oikopolkuilu ei ole jenkkilässä missään nimessä suositeltavaa toimintaa aggressiivisten maanomistuslakien takia, mutta joskus tämän maan tavat vain käyvät ärsyttämään vähän liikaa, että niitä jaksaisi kunnioittaa saati noudattaa.  Varastavat ruojat ensin maat intiaaneilta (joiden mielestä luontoa ei voi omistaa) ja ilkeävät sitten vasaraoida metsät väärälleen “posted” -kylttejä. Ahneet paskiiset! Kyllä Pohjoismainen jokahenkilönoikeus on sentään mahtava juttu siihen verrattuna.

Ylitimme vuolaan puron, jonka varrella olevien riippaoksaisten puiden helmoissa oli minua joka kerta yhtä paljon ihastuttavia jääpitsejä. Kapusimme notkosta Daisy Hollow Roadille, jossa joka toinen puu olikin jo sitten nakutettu täyteen IHAN KAIKKI KIELLETTYY – ÄLÄ KUVITTELE EDES HENGITTÄVÄSI ILMAA TÄLLÄ  MEIDÄN OMISTAMALLAMME ALUEELLA! -kylttejä. Palasimme mahdollisen sakkorangaistuksen määrää pohdiskellen noin kilometrin päässä olevalle autollemme East Lake Roadin varrelle.

Samalta tieltä, mutta sen toiselta puolelta lähtee myös Drudeniin asti kulkeva Jim Shug Trail joka kulkee virkistyskäytössä olevan Dryden Laken rantoja pitkin. Näkyi siellä vielä tänäänkin kököttävän uhkarohkeita ukkoja pilkillä järven jäällä.

Tinkers Falls

Talvella vesiputouksista ei ehkä saa irti niin paljoa kuin kesällä, mutta on niissä oma kalsea viehätyksensä. Etenkin putouksen reunamiin kertyvät jäämuodostelmat ovat kiinnostavia ja tuovat mieleen tippukiviluolien stalaktiitit. Isojen ja runsasvetisten putousten äärellä olo käy sietämättömäksi muutamassa minuutissa hyytävän jääveden ansiosta, mutta pienet putoukset ovat somia kuin jäälohikäärmeiden kidat.

Bongasin täkäläisiä vesiputouksia esittelevästä opaskirjastani “200 Waterfalls in Central & Western New York“  uuden putouksen hieman lähialueita kauempaa. Putouksen nimi on Tinkers Falls ja se sijaitsee Cortland Countyn alueella, Labrador Pondin lähellä. Putous on yksi Onondaga Trailin nähtävyyksiä ja levähdyspaikkoja.

Kesällä putouksen erityispiirteisiin kuuluu se, että putouksen taakse voi kävellä ällistelemään. Mikä hauska erikoisefekti se onkaan valokuvaamista ajatellen! Näin talvella matka sen sijaan tyssäsi heti putousten juurelle, jonne oli putoillut runsaasti puunrunkoja ja muuta ryönää. Paikkaa  oli mainostettu yhtenä parhaimmista talviputouksista, mutta minun mielestäni se oli kyllä aika rutakko. Putouksen takaiselle kielekkeelle ei hankalan päästävyyden ja isojen jääpuikkojen takia uskaltanut edes mennä urheilemaan. Kiipesimme sen sijaan jyrkkää vasemmanpuoleista rinnettä pitkin putousten päälle, mitä en välttämättä suosittele. Kannattaa mennä mieluummin suoraan tieltä alkavaa polkua pitkin, vaikka sekin oli ihan tarpeeksi hankala, kapea ja liukas sekä rinne sen verran jyrkkä, että sitä pudotessaan voi hyvinkin teloa itsensä. Sai siitä lumessa kiipeämisestä kuitenkin ihan kivat adrenaliinit vereensä.

Putouksen päältä oli erittäin kivat näkymät ja olen kyllä sitä mieltä, että alueelle täytyy palata uudelleen lumien sulettua. Voisipa vaeltaa samalla pätkän Onondaga-trailiakin.

Monkey Run

Tämänkertaista kävelypaikkaa oli kyllä nimellä nakattu, en tiedä miksi.

Drydenin puolelta löytyy Cornellin omistama luonnonsuojelualue ja myöskin Cayga Trailiin kuuluva vaelluspolku nimeltä Monkey Run. Luovasti kääntäen sitä voisi hyvin kutsua Apinanraviksi.

Sitä kulkemamme pätkä oli mm. Ithaca Fallsille veden tuovan ja Cayaga-järveen päättyvän Fall Creekin rantapenkereitä seuraileva metsäpolku, josta pääsi paikoin jyrkän hiekkatörmäiseen jokirantaan. Polun varrella Fall Creekin ylittää hylätty rautatie, josta on jäljellä enää ruostuneet siltapalkit. Ehkäpä Monkey Run viittaa siihen, että polku on yhdestä kohtaa melkein neljän raajan varassa liikkumista vaativa. Tai sitten siihen, että rautatiesillan ylittämistä voi kokeilla luovin apinaottein.

Joella saa kuulema liikkua kajakilla. Jänismies sai jo jonkinlaisen intomielisen vision kumiveneestä, jolla voisimme kesällä lirutella pätkän tuota vesistöä. Taidanpa innostua ajatuksesta, kunhan emme sitten vain liru epähuomiossa Ithaca Fallsille asti! No, leikki leikkinä, se ei sentään ole vahingossa mahdollista, -kyllä siellä sitä ennen muutama stoppi tulee eteen.

Koska viikonlopuksi tänne rojahti mukavat kinokset lunta, oli auringon valossa sulava Monkey Run aika liejuisessa kunnossa ja lahkeet olivat polvia myöten roiskeilla kuorrutetut, kun kotiin päästiin. Polulla vastaan tuli koiria, jotka olivat kuin eläviä saviveistoksia kuravelliä tippuvine karvoineen ja omistajia, joihin koirat olivat selvästi käyneet pyyhkimässä kylkiään. Eräs vastaan tullut kunnioitettavan kokoinen greyhound kävi “niistämässä” enimmät kuolansa minun lapaseeni. Jäks. >-P

Lumi oli yllättänyt myös polun varrella auenneet keltaiset talventähdet (Winter aconite – Eranthis hyemalis), jotka helottivat hiukan huonovointisen näköisinä lumisaarekkeiden keskellä. Vilu tulee, kun kiirehtii kesään. Vaikkei meilläkään mitkään hellevaatteet olleet päällä, päivä oli auringonpaisteesta huolimatta yllättävän kylmä.

Tämä, niin kuin kaikki muutkin talvella koluamamme polut, on kesällä uudelleen tallustelemisen arvoinen paikka.

Fall Creek näytti kevätauringon paisteessa hyvin houkuttelevalta ja idylliseltä uimapaikalta sileäkivisine pohjineen, mutta tietenkin uiminen siellä on tiukasti kiellettyä.

Haluaisin todella mielelläni selityksen sille, miksi täällä ei saa uida vapaasti oikeastaan yhtään missään. Onko kyse vain hukkumisriskistä, luonnonsuojelusta vai virtaako puroissa kenties jotain ihmissilmälle näkymätöntä jolla voi olla pitkäkestoisemmat seuraukset? Niin kuin laulussa “Varrella virran”. Kun tietää millaisia korvausvaatimuksia täällä voidaan hölmöyksissään itse aiheutetuista vahingoista esittää (ja saada!) ja toisaalta miten uskomattoman kierosti täällä hyssytellään ympäristöasioita, molemmat vaihtoehdot voivat toki pitää paikkansa.

Ärryn siitä kun jotain houkuttelevaa kielletään, mutta perustelevaa tietoa ja syitä pantataan. Ehkäpä kirjoitan Cornellin kysymyspalstalle ja tiedustelen, mihin tuo jokapaikan uimakielto oikein perustuu. Toisaalta, kaikki sitä kuitenkin rikkovat koko ajan, kunhan helteet käyvät oikein tukaliksi.

Sweedler Preserve & Lick Brook

Aurinkoisen lauantaiaamun “mihinkäs uuteen paikkaan työntäisimme uteliaat nenämme tänään” -rutiinigoogletus sai minut huomaamaan, että aika monessa paikkaa Ithacan lähimaastossa on tullut käytyä, mutta löytyihän sieltä sittenkin vielä kiintoisa pätkä Finger Lakes Trailia, nimeltään Sweedler Preserve & Lick Brook.

Kyseiseen paikkaan on hyvin helppo löytää ja se on yhtä lailla käymisen arvoinen, kuin tunnetummatkin rotkot.

Ithacasta lähdetään ajamaan tietä numero 13 etelään päin, kunnes saavutaan Buttermilk Fallsin risteykseen. Siitä heti seuraava vasemmalle lähtevä tie on nimeltään Sand Bank Road. Sitä ajetaan Town Line Roadin oikealle lähtevään risteykseen ja heti risteyksen jälkeen, ennen siltaa voi jättää auton parkkiin tienviereen. Varsinainen polku lähtee sillankorvalta heti oikealle ja kulkee alas pitkin rotkonreunaa. Täkäläiset liioittelevat 1,3 mailin mittaista reittiä vaativana jyrkkine laskuine ja takaisin nousuineen vaativaksi, mutta eipä tuo nyt niin mainittavasti henkeen ottanut.

Rotkolla on lempinimi “Lost Gorge”. 1800-luvulla se on ollut suosittu piknikpaikka, mutta polunvarteen laaditun esitteen mukaan ilmeisesti sen jälkeen unohtunut ihmisten mielistä. Alue on ostettu osaksi Finger Lakes Trailia sen yksityisomistaneilta Sweedlereiltä vuonna 1993.

Reitillä on kolme suurempaa putousta ja useita pienempiä. Korkein niistä on jotakuinkin 30 metriä ja se yllätti meidät näyttävyydellään. Näkymää voi kurkkia aitaamattomalta rotkonreunalta jos huimaukselta uskaltaa. Talvisesta kuvasta rotkon syvyysvaikutelma ei edes kovin hyvin erotu. Erikoisuutena kallion seinämältä lehahti siivilleen kaljupäinen kalkkunakorppikotka, jonka lajimääritykseen päädyimme vasta zuumailtuamme kotona kuvaa ja huomattuamme että linnulla on ruma ja kalju helakanpunainen pää!

Vaikutti vahvasti siltä, että kesällä putouksen juurelle jopa pääsee rämpimään poluntapaista ja kahlaamalla itse puroa pitkin, mutta talvella olosuhteet olivat moiseen seikkailuun  liian arveluttavat: Polun lähtökohdassa roikkui talvella varoittavia isoja jääpuikkohampaita sulamassa. Rotkon reunoilla oli muuten kylttejä joiden mukaan kiipeilyyn tarvitaan lupa jostain, mikä sai meidät ihmettelemään tarkoitettiinko sillä vain “tavallista” rönyämiskiipeilyä vai peräti suoraa seinäkiipeilyä (!) rotkon seinämiä pitkin. Näkymät lähiseudulle olivat muuten myös tuosta samasta kohtaa hulppeat.

Kakkosputousta onnistuimme kurkkimaan vain siitä kohti, mistä se lähti putoamaan pystysuoraan alaspäin. Kuvaa ottaessani ja kallionreunalla kasvavaa tukevaa puunrunkoa halaillessani, ikävöin kummasti kiipeilyvaljaitani. Alimmat putoukset olivat sen sijaan käden ulottuvilla ja myöskin katsastamisen arvoiset. Varjoisessa rotkossa oli vielä runsaasti sulamatonta jäätä ja sohjoa, mutta kesällä se on taatusti viehättävä piknikpaikka.

Luin eräästä blogista jutun, joka sai minut iloiseksi. Polulla voi kuulema nähdä kesällä punatäpläsalamantereita, eli juurikin niitä suloisia pieniä oransseja liskoja, jollaisen kohtasin Adirondackin reissullamme. Minä haluaisin NIIN nähdä sellaisen uudestaan!

Surullista alueessa sen sijaan on se, että se oli taannoin tunnusomaisesti muuttohaukan (peregrine falcon) metsästysaluetta. Muuttohaukat ovat kuitenkin käyneet nykypäivänä uhanalaisiksi hövelisti(!) kylvettyjen hyönteismyrkkyjen ansiosta. Luulen (ja toivon), että olen nähnyt edes muutaman sellaisen, tai ainakin jonkun haukkalajikkeen liitelevän korkealla Ithacan yllä.

edit: Olemme käyneet paikassa niin talvella kuin kesälläkin, kuten kuvista näkyy. Rotkon reunamilla ja alimman putouksen tienoilla tosiaan liikuskelee pieniä punatäpläsalamanterin poikasia eli eftejä, joten askeleitaan sietää varoa ja katsella metsänpohjaa oranssien pikku kaunokaisten toivossa, etenkin sateiden jälkeen.