Ithaca Falls

Ithacan vesiputousten kruununjalokivi ja ylpeys ovat näyttävät Ithacan putoukset. Niille pääsee East Fall Streetin ja Lake Streetin risteyksen kohdalta, kaupungista päin tultaessa juuri ennen siltaa. Penkereessä on maamerkkinä suuri putkenaukko, jonka luulen liittyvän jollain tavalla mäen päällä olevaan, hylättyyn asetehtaaseen.

Putoukset onnistuvat tekemään vaikutuksen joka kerta kun niitä tulee lähdettyä katsomaan. Ihmisten pöyristyttävästä välinpitämättömyydestä luonnonihmeitä kohtaan kertoo paljon se, että näiden mahtavien putousten partaalle rakennettiin aikoinaan asetehdas, jonka  miehet harjoitusammunnoillaan saastuttivat koko putouksen pohjan lyijyllä. Tehtaan mentyä konkurssiin, aluetta on siivottu lyijystä aika mielipuolisten kustannusten edestä.

Putouksen ulkoasu muuttuu viehättävällä tavalla eri olosuhteissa. Keväällä putouksen ympäristö on todella karun näköistä, kun aurinko porottaa kuolleenharmaille rotkonseinämille. Korkeintaan joku haukka leijaa putousten yllä saalistamassa. Pakahduttavilla helteillä putous on aivan ihana jättimäinen tuuletin, jonka katveessa voi nauttia auringon paahtamalle iholle laskeutuvasta vesihunnusta. Rannoilla voi nähdä juomaan tulevia pesukarhuja tai rantamatalikossa sitkeästi päivystävän sinihaikaran. Pääsimmepä kerran ihastelemaan “Robinsonin ja Perjantain” vastarannalla järjestämää primitiivistä musiikkiesitystäkin, jossa herra “Perjantai” soitteli rumpusooloja puupalikoilla, luurangonlaihan “Robinsonin” koittaessa pitää hymyään pyllyssä. Kerran näin erään pukuun ja kravattiin sonnustautuneen miehen istuvan ainakin tunnin meditoimassa lootusistunnassa putouksen partaalla.

Syksyisenä kuumankosteana yönä putous voi olla usvan peittämä kummitusputous, jonne hiipijöitä vähintäänkin jännittää, etenkin jos sieltä kuuluu karmaisevaa ulinaa. Edellisenä talvena putouksille muodostui puolestaan jäämyrskyn jälkeen ihmeellinen kimaltava jäämaailma, jota olisi voinut kuvata loputtomiin, elleivät sormet olisi menneet aika äkkiä tunnottomiksi. Tänä talvena taas pääsin kovien pakkasten ansiosta näkemään sen ihmeen, että putoukset olivat umpijäässä.

Ithacan putoukset ovat sormijärvillä matkaileville ihan ehdoton käyntikohhde. Sinne kannattaa ottaa hyvät eväät ja piknikviltti mukaan.

Taughannock Falls

Ithacan lähimaaston pisin rotko ja korkein putous on Ulysseksen alueella sijaitseva Taughannock Falls. Putous on korkeudeltaan 66 metriä ja yksi korkeimmista kalliovuorten itäpuolella, Niagaraakin korkeampi. Rotko ei ole jääkauden aikaansaannosta, vaan vesivirrat ovat kovertaneet sen kalkkikiviseinämien keskelle.

Putousten juurelle pääsee helppokulkuista kävelytietä pitkin ja se on suosittu käyntikohde. Kesäisin ihmiset kahlailevat pitkin rotkonpohjaa ja uivat veden kovertamissa matalissa altaissa.  Itse putouksessa ei kivivyöryvaaran takia saa uida, mutta jotkut uivat kuitenkin ja vartijat käyvät tiuhaan hätistelemässä porukkaa pois altaasta. Itseä ei uiminen siellä ole innostanut, sillä hapertuvilta kallioilta ropisee tavaraa veteen tasaisin väliajoin. Seinämältä romahtaneen kivivyöryn alle on jäänyt kertaalleen joku itsesuojeluvaistoton perhekin (yksi kuoli, muut loukkaantuivat vakavasti), jonka oli pitänyt välttämättä päästä tiirailemaan putousta ihan vierestä.

Kovilla helteillä rotkonpohja sitten kuivuu kokonaan ja putouksen jo muutenkin kapea vesisuihku muuttuu tuskin näkyväksi kissinliruksi. Veden virtausta säädellään kesäisin patoluukuilla.

Reitti on auki myös talvella, jolloin amfiteatterimaisella rotkonperukalla oleva putous muodostaa hienon jääseinämän. Mikäli talvella putouksessa on yhtään virtausta, valokuvaaminen on melkein mahdotonta ja vähintäänkin epämiellyttävää. Jäätävä vesisumu peittää kameran linssin hetkessä ja sormet muuttuvat hetkessä kalikaksi. Syksyllä puolestaan saa hyvin maalauksellisia kuvia, kun rotkonreunamien puut leimuavat komeissa ruskaväreissä.

Putoukset voi myös kiertää sen reunamilla metsissä mutkittelevaa kävelyreittiä pitkin. Putousten oikealla seinämällä on leirintäalue ja putouksen kuvaamiselle otollinen näköalapaikka. Putousten yläpuolella olevan maljamaisen laakson yli kulkee silta ja olen usein pohtinut mahtaisiko jostain peräti päästä sinne alas. Yhtään ihmistä en ole siellä nähnyt, joten tuskinpa lienee muita vaihtoehtoja kuin seinäkiipeileminen. Olen tosin jostain lukenut, että olisi siellä putousten ylpäässä joku hurja käynyt istumassa ja heiluttelemassa reunan yli varpaitaan. Toisella puolen siltaa ovat sitten Taughannokin ylemmät putoukset, joissa vesi putoaa jyrkästi kivikirnuun.

Taughannock Creek laskee Cayugajärveen, jonka rannalla on suuri puisto. Siellä uiminenkin on ihan luvallista. Puiston pääsymaksu on kesäisin 7 dollaria per auto, joten sinne kannattaa mieluummin pyöräillä tai jättää auto näköalatasanteelle ja kävellä.

Museum of the Eart, Ithaca NY

Jos sattuu olemaan paleontologiasta kiinnostunut, niin Ithacasta löytyy monenmoisia fossiileja ja muinaiseliöitä esittelevä, pienehkö museo nimeltä Museum of the Earth.  Se sijaitsee osoitteessa 1259 Trumansburg Road/Route 96 ja on auki joka päivä 10(11)-17. Aikuisille pääsylippu maksaa 8 dollaria.

Museossa on kompakti kokoelma kaiken maailman fossillinilviäisiä, muinaiskaloja, selkärankaisten luita, sekä  puolikkaan hallin täyttävä mammutin ranko. Nähtävää ei luonnollisesti ole mitenkään valtavasti verrattuna isojen kaupunkien museoihin, mutta kyllä siellä tunti pari voi hyvinkin vierähtää. Fossiilien lisäksi tarjolla on opetusvideoita ja interaktiivisia (paina tästä ja ihmettele) paneeleja. Paikka on samalla myös paleontologisen tutkimuksen instituutti ja siellä työskennellään vierailijoiden nähden vitriinimäisissä työhuoneissa.

Museossa järjestetään aktiivisesti kaikenlaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Lapsille löytyy erityisiä tapahtumia sekä “workshoppeja” ja korvausta vastaan voi esimerkiksi viettää jännän museoyön taskulamppukierroksineen ja makuupussissa nukkumisineen. Melkein jo käy täkäläisiä ipanoita kateeksi. Hitsi, että olisinkin pienenä osannut arvostaa yötä  fossiilimuseossa, -olisin varmaan nyrjähtänyt innosta.

Parhaillaan museossa on menneillään heinäkuun alkuun jatkuva  työnäyttely, jossa taiteilija John Gurche  ahertaa vierailijoiden nähden. Hän valmistaa aidon kokoisia esi-ihmisten mallinukkeja ja luennoi vierailijoille, kuinka vitriineihin näytille laitettavat apinaihmiset tehdään.

Museon krääsäshoppia ei kannata unohtaa, jos sattuu tykkäämään dinopehmoleluista ja sen sellaisesta. Pihalla  vaaniskelee Museon maskotti, veikeä metallinen teropodi-näköispatsas, joka on mitä otollisin taustamateriaali “OMG-terävähampainen saurus koputtaa minua olkapäälle” -kuvaotoksiin.

Treman Lake, Ithaca

Ithacasta paljastui meille eräs “piilossa” oleva, vuonna 1930 tehty tekojärvi vasta viime syksynä. Verkossa ei järven sijainnista paljon huudella (tai sitten en vaan osaa etsiä jenkkilogiikalla), joten sen löytäminen ei ole mikään itsestäänselvyys. Mutta se on kiva paikka ja useimmiten hyvin rauhallinen.

Erittäin näkyvällä paikalla sijaitsevan ja helposti löydettävissä olevan Buttermilk Falls -reitistön takaa jatkuu polku (Bear Trail) leirintäalueelle ja  Treman Lake – nimiselle tekojärvelle asti. Leirintäalueen parkkipaikalle asti pääsee toki autollakin joko yhdistelmää Stone Quarey Road & W. King Road tai sitten Sandbank Road& W.King Road -käyttäen, mutta kesäaikaan kannattaa tietenkin reippailla mieluummin auki olevaa idyllistä rotkopolkua pitkin.

Leirintäalueen takaa kulkee virtaavan joen yli (kyllä, autolla ajetaan matalassa vedessä) menevä tie, joka päätyy piknikpaikalle. Piknikpaikan ohi menemällä edessä aukeavat ensin Treman Lake Fallsit. Niiden yli kulkee vain kesäaikaan auki oleva silta, joka johtaa rakenteiltaan kiinanmuurimaiselle korkealle padolle. Kävimme toki talvellakin pyörähtämässä padolla asti ja kiipesimme “ANKARASTI KIELLETTYY” -kylttien yli, mutta polku on tosiaan turhan liukas ja vaikeakulkuinen, että sinne kannattaisi sen pidemmälle mennä luistelemaan.

Padon reunalta aukeavat kivat näkymät tekojärvelle, jossa soutelee paljon sorsia ja hanhia. Ruska on eritoten kaunis tällä alueella. Padolla näkee usein myös ihmisiä kalassa. Padon harjanteen yli k’äpyttelemällä pääsee järven rantaa seurailevalle metsäpolulle, jolla tulee heti vastaan kiva näköalajyrkänne. Siellä on lupsakkaa istua kesällä ja ihastella  ympärillä pörrääviä “darteja”, rubiininpunaisia pieniä sudenkorentoja. Noita punaisia sudareita en muuten ole muualla Ithacassa nähnyt ainuttakaan kertaa, joten mieluisa yllätys sekin. Connecticutissa ja Long Islandilla käydessäni sen sijaan paljonkin.

Polku tekee luupin järven ympäri ja järven päästä on vielä mahdollista jatkaa rotkonpohjaa pitkin kävellen pienehköille piiloputouksille. Kävellessämme siellä syksyllä, edellämme kulkevat ihmiset riisutuivat yhtäkkiä täysin alasti ja menivät meistä tuon taivaallista välittämättä uimaan putouksen altaaseen. Meillä oli molemmilla varmaan hetken aikaa (amerikka on selvästi aivopessyt meitä huomaamatta!) naamoillamme Pulttiboisin nuorisopastori Leon ilme, kun häveliäästi poistuimme paikalta ja tun simme itsemme tirkistelijöiksi. Hetken päästä tosin olimme jo sitä mieltä, että mahtavia tyyppejä – meidänkin täytyy kokeilla seuraavana kesänä kunhan vedet hiukan lämpeävät. Ja mikä paikka tuo salaputous olisikaan joillekin eteerisille aamunkoitossa otetuille usvakuville kylpevine vedenneitoineen tai näkkeineen… Hmmmm!  Löytyisiköhän jostain vihreää, Jänismiehelle sopivaa peruukkia!

Tinkers Falls

Talvella vesiputouksista ei ehkä saa irti niin paljoa kuin kesällä, mutta on niissä oma kalsea viehätyksensä. Etenkin putouksen reunamiin kertyvät jäämuodostelmat ovat kiinnostavia ja tuovat mieleen tippukiviluolien stalaktiitit. Isojen ja runsasvetisten putousten äärellä olo käy sietämättömäksi muutamassa minuutissa hyytävän jääveden ansiosta, mutta pienet putoukset ovat somia kuin jäälohikäärmeiden kidat.

Bongasin täkäläisiä vesiputouksia esittelevästä opaskirjastani “200 Waterfalls in Central & Western New York“  uuden putouksen hieman lähialueita kauempaa. Putouksen nimi on Tinkers Falls ja se sijaitsee Cortland Countyn alueella, Labrador Pondin lähellä. Putous on yksi Onondaga Trailin nähtävyyksiä ja levähdyspaikkoja.

Kesällä putouksen erityispiirteisiin kuuluu se, että putouksen taakse voi kävellä ällistelemään. Mikä hauska erikoisefekti se onkaan valokuvaamista ajatellen! Näin talvella matka sen sijaan tyssäsi heti putousten juurelle, jonne oli putoillut runsaasti puunrunkoja ja muuta ryönää. Paikkaa  oli mainostettu yhtenä parhaimmista talviputouksista, mutta minun mielestäni se oli kyllä aika rutakko. Putouksen takaiselle kielekkeelle ei hankalan päästävyyden ja isojen jääpuikkojen takia uskaltanut edes mennä urheilemaan. Kiipesimme sen sijaan jyrkkää vasemmanpuoleista rinnettä pitkin putousten päälle, mitä en välttämättä suosittele. Kannattaa mennä mieluummin suoraan tieltä alkavaa polkua pitkin, vaikka sekin oli ihan tarpeeksi hankala, kapea ja liukas sekä rinne sen verran jyrkkä, että sitä pudotessaan voi hyvinkin teloa itsensä. Sai siitä lumessa kiipeämisestä kuitenkin ihan kivat adrenaliinit vereensä.

Putouksen päältä oli erittäin kivat näkymät ja olen kyllä sitä mieltä, että alueelle täytyy palata uudelleen lumien sulettua. Voisipa vaeltaa samalla pätkän Onondaga-trailiakin.

Johnson Museum of Art

Tuli sitten viimein käytyä Ithacan isoimmassa taidemuseossa, Cornellin yliopiston omistamassa Johnson Museum of Art:issa. Paikka on pääsymaksuton ja sen alakerrassa on Two Naked Guys-kahvila, joka on saanut nimensä aulan samannimisestä veistoksesta. Emme vielä kolunneet paikkaa puhki, vaan otimme jonkinlaisen yleissilmäyksen kokoelmiin. Ehtiihän tuonne vielä uudestaankin, kun ilmaiseksi kerta pääsee.

Itse rakennus on aika huomiota herättävä geometrinen harmaa palikkamöykky yliopiston mäellä. Se poikkeaa arkkitehtuuriltaan huomattavasti yliopistoalueen muusta konservatiivisesta rakennuskannasta. Koristeettomuudestaan ja karusta suoraviivaisuudestaan päätellen kyseessä lienee funktionalistinen tyylisuunta ja betonimöhkäleestä saakin aina ohi kulkiessa karun futuristisia kicksejä. Museo on kiinalais-amerikkalaisen I.M. Pein suunnittelema ja hepusta mainittakoon sen verran, että Louvren pihan kuuluisa lasipyramidi, (jota olen itsekin käynyt livenä tiirailemassa) -on myös kyseisen herran käsialaa. Sanon vielä lopuksi pari valittua sanaa museon funktionalisuudesta, mutta ensin vilkaisu kokoelmiin.

Cornellin taidekokoelmat tuotiin museoon vuonna 1973. Wikipediassa mainitaan, että museossa on 30 000 taideteosta, mutta ei siellä kierrellessä määrä niin huikealta vaikuttanut. Kaikki teokset eivät tietystikään ole esillä ja museon erikoisnäyttelytkin vaihtuvat ripeään, yli 20 näyttelyn vuositahtiin. Kokoelma ei varsinaisesti ollut mitenkään tajuntaa räjäyttävä, mutta kyllä siellä kaikenlaista katseltavaa silti riitti väsymykseen asti.

Meidän visiittimme aikana museossa oli näytillä vanhaa kalligrafiaa. Näyttelyn nimi oli “77 Dances: Japanese Calligraphy by Poets, Monks, and Scholars, 1568–1868. Kalligrafian myyttisestä maineesta huolimatta, näyttely teki minuun vaisumman vaikutuksen, kuin jokin vanhalla kauniilla suomalaisella käsialalla kirjoitettu kirje tai joulukortti. Pettymys laittoi minut miettimään sitä, että millaisia skeemoja sitä tuleekaan päänsä sisälle huomaamattaan rakennelleeksi ja milloin ne joutuvat todellisuuden kanssa harmilliseen ristiriitaan. Japanilaiset kalligrafiat, joita olen pitänyt stereotyyppisesti niihin paremmin perehtymättä sirouden ja harmonian ylistyslauluina, olivatkin monilta osin tylsää suttua. Myönnetään, että ne olivat vanhoja ja historiallisesti tietenkin arvokkaita. Itseasiassa niiden sisältämä runous olikin visuaalisuutta monin verroin kiinnostavampaa.

Seuraavassa näyttelykerroksessa minulla kärvähti hermo varsin nopeasti ja päässä alkoi piipittää, että ulos täältä. Kaiken maailman postikortteja, lehtileikekollaaseja ja silpukkeita sisältävä tyylitön ja sekava “sarjakuvakokoelma” oli sitä taiteen sarkaa, jota en jaksa katsella hetkeä pidempää, tulematta ärtyneeksi ja pahoinvoivaksi. Nämä ovat juuri sitä, miltä muotokuva migreenistä tai päänsärystä näyttäisi. Tiedättehän: kopioi, leikkaa, liimaa ja tuherra jotain ripsipiirakan kuvia koko kirjavan sotkun päälle. Näiden töiden syypää oli taiteilija nimeltä Jane Hammond ja kokoelman nimi Paper Work. En tykännyt, en sitten yhtään. Näiden kuvien kohdalla toden näköisesti moni sanoo, että askartelutunnilla puuhasteleva kersakin osaisi tehdä tuollaisia, niin kuin osaisikin.

Onneksi samassa kerroksessa oli myös isokokoisia maalauksia täkäläisistä vesiputouksista ja silmää rauhoittavista maisemista leïmuavine vaahteroineen. Ne oli vain jostain syystä maalattu suurille ja kupruileville, kohtuullisen säilymättömän näköisille seinäpapereille, joka sai minut murehtimaan niiden katoavaisuutta.

Museossa eniten silmääni miellyttivät erityisesti silmääni miellyttivät seuraavat maalaukset: Albert Bierstadin Swiss Mountain Scene, Adolphe William Bougueraun Goose Girl ja Cornelis Van Spaendonckin Still life with flowers. Mutta minähän olenkin taiteen suhteen jokseenkin konservatiivinen ja pidän huomattavasti enemmän silmällä tunnistettavia juttuja esittävästä ja paljon käden taitoa vaativasta taiteesta. En tosiaankaan sellaisesta taiteesta, jonka voi leikata lehtimainoksesta ja sutata tussilla ennen kehyksiin laittoa, tai josta ei edes tiedä miten päin sitä pitäisi oikein katsella.

Kaksi varsin hätkähdyttävää ja ihokarvoja kihelmöittävää taideteostakin museosta löytyi. Toinen oli keskellä huonetta tuolilla istuva alaston ja hyvin realistinen vahanainen. Teoksen iholla näkyivät jopa sinertävät verisuonet ja piti mennä kyllä läheltä katsomaan, ennen kuin alkoi löytyä luonnottomia kohtia. Alaston nainen sai minut jotenkin surulliseksi kaikessa hauraudessaan karun näyttelytilan keskellä. Toinen taas pimeä huone jossa oli amme, johon elokuvaprojektori heijasti kuvaa kylpevästä naisesta. Kylpijätaideteos oli itse asiassa pelottava ja toi mieleen vääristyneine perspektiiveineen ja punertuvine vesineen jonkin vastenmielisen kauhuelokuvan, vaikkei siinä itsessään mitään pelottavaa ollutkaan.

Konkreettisista esineistä mielenkiintoisin esine oli muuten juurista punottu jännän epäsymmetrinen kori tai vasu jonka itämaista tekijää en nyt valitettavasti löydä mistään. Äh. Pitäisi joskus laittaa muistiin, kun joku kolahtaa eikä luottaa siihen että kaikki löytyy helposti internetistä. No oli siellä samassa huoneessa itämaisia miekkojakin ja me tietysti nenä kiinni lasissa tiiraamassa.

Museon korkeimmasta, viidennestä kerroksesta on muuten huikaisevan hienot näkymät Ithacan yli ja Cayuga-järvelle. Siellä kelpaa istua voipuneena pehmeällä sohvalla ja katsella talvisen kaupungin talojen savupiiseistä nousevia romanttisia savukiehkuroita.

Viidenteen kerrokseen mukanamme rantautuneesta väsymyksestä kertoi jotain se, että jaksoimme vallan riemastua siitä, kun Japanilaisella, Kofun-aikakauden (n. AD 250 – n. 600) punasavesta tehdyllä Haniwa-hevosella oli pepun kohdalla oikea reikä… Intialaisella, kädessään rakkauskirjettä pitävällä Yakshi-veistoksella sen sijaan oli niin isot ja naurettavan pallomaiset (juu, tiedän kuuluvan intialaiseen veistotaiteeseen) sarjakuvarinnat, että silikonin keksimisen ajankohta alkoi melkein mietityttämään.

Lopuksi seuraa museon rakenteelliseen toimivuuteen kohdistuva tyrmistynyt huomio: Museon yksinkertaiset ikkunalasit nimittäin vuosivat runsaasti vettä sisälle rakennukseen. Lämmönpitävyys oli luonnollisesti myöskin surkea. Henkilökunta oli koittanut ratkaista ongelmaa laittamalla sisäpuolen ikkunalaudoille paljon vettä imeviä suuria talouspaperituppoja, jotka olivat kastuneet likomäriksi.

Haloo! kosteusvaurio, home, lämmönhukka. Soittaako mitään kelloa? Minua kyllä hiukan ihmetytti, että noinkin näkyvä rakenteellinen vika saa tihkua kaikessa rauhassa, eikä varakas yliopisto tee asian korjaamiseksi mitään. Luulisihan tuollaisesta kosteudesta nimittäin olevan rakenteiden lisäksi haittaa myös itse taideteoksille. Pistäisivät vaikka yhden dollarin sisäänpääsymaksun, niin vuodessa kertyisi jo kävijöiden perusteella 80 000 dollaria kassaan. Kai sillä vedenpitävät tuplalasit sinne yläkertaan hankkisi.