Sweedler Preserve & Lick Brook

Aurinkoisen lauantaiaamun “mihinkäs uuteen paikkaan työntäisimme uteliaat nenämme tänään” -rutiinigoogletus sai minut huomaamaan, että aika monessa paikkaa Ithacan lähimaastossa on tullut käytyä, mutta löytyihän sieltä sittenkin vielä kiintoisa pätkä Finger Lakes Trailia, nimeltään Sweedler Preserve & Lick Brook.

Kyseiseen paikkaan on hyvin helppo löytää ja se on yhtä lailla käymisen arvoinen, kuin tunnetummatkin rotkot.

Ithacasta lähdetään ajamaan tietä numero 13 etelään päin, kunnes saavutaan Buttermilk Fallsin risteykseen. Siitä heti seuraava vasemmalle lähtevä tie on nimeltään Sand Bank Road. Sitä ajetaan Town Line Roadin oikealle lähtevään risteykseen ja heti risteyksen jälkeen, ennen siltaa voi jättää auton parkkiin tienviereen. Varsinainen polku lähtee sillankorvalta heti oikealle ja kulkee alas pitkin rotkonreunaa. Täkäläiset liioittelevat 1,3 mailin mittaista reittiä vaativana jyrkkine laskuine ja takaisin nousuineen vaativaksi, mutta eipä tuo nyt niin mainittavasti henkeen ottanut.

Rotkolla on lempinimi “Lost Gorge”. 1800-luvulla se on ollut suosittu piknikpaikka, mutta polunvarteen laaditun esitteen mukaan ilmeisesti sen jälkeen unohtunut ihmisten mielistä. Alue on ostettu osaksi Finger Lakes Trailia sen yksityisomistaneilta Sweedlereiltä vuonna 1993.

Reitillä on kolme suurempaa putousta ja useita pienempiä. Korkein niistä on jotakuinkin 30 metriä ja se yllätti meidät näyttävyydellään. Näkymää voi kurkkia aitaamattomalta rotkonreunalta jos huimaukselta uskaltaa. Talvisesta kuvasta rotkon syvyysvaikutelma ei edes kovin hyvin erotu. Erikoisuutena kallion seinämältä lehahti siivilleen kaljupäinen kalkkunakorppikotka, jonka lajimääritykseen päädyimme vasta zuumailtuamme kotona kuvaa ja huomattuamme että linnulla on ruma ja kalju helakanpunainen pää!

Vaikutti vahvasti siltä, että kesällä putouksen juurelle jopa pääsee rämpimään poluntapaista ja kahlaamalla itse puroa pitkin, mutta talvella olosuhteet olivat moiseen seikkailuun  liian arveluttavat: Polun lähtökohdassa roikkui talvella varoittavia isoja jääpuikkohampaita sulamassa. Rotkon reunoilla oli muuten kylttejä joiden mukaan kiipeilyyn tarvitaan lupa jostain, mikä sai meidät ihmettelemään tarkoitettiinko sillä vain “tavallista” rönyämiskiipeilyä vai peräti suoraa seinäkiipeilyä (!) rotkon seinämiä pitkin. Näkymät lähiseudulle olivat muuten myös tuosta samasta kohtaa hulppeat.

Kakkosputousta onnistuimme kurkkimaan vain siitä kohti, mistä se lähti putoamaan pystysuoraan alaspäin. Kuvaa ottaessani ja kallionreunalla kasvavaa tukevaa puunrunkoa halaillessani, ikävöin kummasti kiipeilyvaljaitani. Alimmat putoukset olivat sen sijaan käden ulottuvilla ja myöskin katsastamisen arvoiset. Varjoisessa rotkossa oli vielä runsaasti sulamatonta jäätä ja sohjoa, mutta kesällä se on taatusti viehättävä piknikpaikka.

Luin eräästä blogista jutun, joka sai minut iloiseksi. Polulla voi kuulema nähdä kesällä punatäpläsalamantereita, eli juurikin niitä suloisia pieniä oransseja liskoja, jollaisen kohtasin Adirondackin reissullamme. Minä haluaisin NIIN nähdä sellaisen uudestaan!

Surullista alueessa sen sijaan on se, että se oli taannoin tunnusomaisesti muuttohaukan (peregrine falcon) metsästysaluetta. Muuttohaukat ovat kuitenkin käyneet nykypäivänä uhanalaisiksi hövelisti(!) kylvettyjen hyönteismyrkkyjen ansiosta. Luulen (ja toivon), että olen nähnyt edes muutaman sellaisen, tai ainakin jonkun haukkalajikkeen liitelevän korkealla Ithacan yllä.

edit: Olemme käyneet paikassa niin talvella kuin kesälläkin, kuten kuvista näkyy. Rotkon reunamilla ja alimman putouksen tienoilla tosiaan liikuskelee pieniä punatäpläsalamanterin poikasia eli eftejä, joten askeleitaan sietää varoa ja katsella metsänpohjaa oranssien pikku kaunokaisten toivossa, etenkin sateiden jälkeen.